Eipä meillä kelpo paroneilla paljoa sananvaltaa saati valinnanmahdollisuutta ollut. Hiki paronihatussa uurastin puunatessani majaa kuntoon, Paronitar Joensuun valvovan silmän alla. Kurjuuksien kurjuus, minun kävi myös sääliksi ystävääni Earl Greytä, hän kun meistä oli se kelpo kokki, joutui hän rapujen alkuruuaksi bataattikeittoa hämmentämään.

– Tuolta vielä, nurkasta, kaikki villakoirat pois! Käskytti Joensuu. – Älä polta pohjaan, hän kivahti lieden äärellä hääräilevälle Greylle.

Kyllä nuo isot metsästyskoiran rutjakkeet saivat leppoisasti nauttia paroniuurastuksen katselusta. Köllöttelivät siinä mukavasti Paronittaren jalkain juuressa. Ja minä, hittolainen, parahin paroni, tässä olemattomia villakoiria jahtasin pää kolmantena jalkana.

Katsahdin alta kulmain Greytä, ja totta totisesti, huomasin, ettei hänkään asiantilasta välittänyt.

Vaan kaikki paha päättyy aikanaan.

Herkko ja Jeeves saapuivat juuri parahiksi mukanaan saavillinen pyydystettyjä rapuja, siitä sitten kattilat jälleen porisemaan. Paronitar muuttui nyt jo ystävälliseksi, kujeilevaksi, kun nyt ilmeisesti kaikki oli kääntymässä tolalle, jota hän oli odottanut.

– Hyvät paronit, ystävät, hän virkkoi. – Minulla on tänään suuri päivä. Tapaan tänään erään, niin, erään, jonka tapasin ensi kertaa vuosia sitten. Paronittaren kasvot punehtuivat ja hän hiljeni hetkeksi. – Hänellä on tänään syntymäpäivät, ja haluan tarjota hänelle jotakin … unohtumatonta.

Katsoimme kummeksuen toisiamme. Kuka oli tämä tuntematon vuosia täyttävä ystävä menneisyydestä, ja miksi hän oli tulossa meidän metsästysmajallemme.

Kaikki paha päättyy aikanaan. Niin me luulimme.