Woe mahoton, olin aivan tohkeissani. Ystäväni Earl Grey oli saapunut viihdyttämään minua Paroni-klubille. Ja vieläpä hän oli jostakin repunmutkasta löytänyt muutaman sivusen lokikirjaamme ! Sommittelin kirjaimet uusille sivuille nahkakantiseen kirjaamme. Mieltäni elähdytti ajatus, että joku voisi joskus sydän lukemisen ilosta pamppaillen lehteillä tätä matkakirjallisuuden klassikkoa.

Kun sitten sieltä omista maailmoistani, muutaman teekupillisen siemailtuani, palauttelin camellia sinensiksen voimin takaisin tähän hetkeen, huomasin, että parahin paroni Grey – todellakin – sehän oli hän, joka oli aivan muissa maailmoissa.

Tämä ei ollut alkuunkaan Earl Greyn tapaista. Miten niin veitsenterävä mies saattoikin nyt olla noin poissaoleva. Häntä ilmiselvästi askarrutti jokin, eikä hän kehdannut asiasta minulle mainita. Tullessaan hän oli ollut aivan huoleton, kuin paroni ikään, mutta nyt …

Olin kirjoittanut matkakirjamme vanhaan nahkakantiseen kirjaani. Tai, no, eihän tämä kirja varsinaisesti alunperin minun ollut, vaan se oli kulkeutunut sukuuni jostain päin Kainuuta.

Tällaiset hywät sidotut nahkaiset kirjat olivat nykypäivänä kullan arvoisia, niitä pystyi käyttämään aikain taa. Eikä se minulle tullessaan ollut alkuunkaan kirjoittamaton, ehei.

Olin joutunut pyyhkimään sitä parhaan kykyni mukaan tyhjäksi ja repimään irti vielä enemmän sivuja. Ja vieläkin kirjan entisen haltijan riipustukset kummittelivat sivuilla, milloin haaleampina, milloin tummempina, vaan alati yhtä häiritsevinä !

Huomasin, että hyvä paronini oli koko ajan tuijottanut tätä kirjaamme sitä huolimattomasti lehteillessäni. Ja kun pamautin vihdoin tuskastuneena kirjan kiinni, aukenivat hänen silmänsä ymmyrkäisiksi nähdessään kirjan selkämykseen himmeästi painetut kultakirjaimet: ”A.P.”